Tapani Lausti: Toisinajattelun tiekartta

Tapani Laustin teos Toisinajattelun tiekartta asettelee aiheensa jo kirjan kansikuvassa hyvin mehukkaasti. Kiinnostaisiko palkkaorjuus vai kenties ehkäkö kansalaistulo, nationalismi vai ihmisyys, yhtiövalta vai ruohojuurivalta ja niin edelleen. Teoksen tarkoitus on sekä perehdyttää yhteiskunnallisiin muutoksien tarpeisiin että inspiroida niiden pohtimiseen ja sen myötä vaikuttamiseen: siinä Lausti on mielestäni onnistunut hyvin.

Lausti lähtee liikkeelle anarkismin perinteestä ja laajentaa aihepiiriään kirjan myötä laajasti kansalaisvaikuttamisesta maailman valtapolitiikkaan, käsitellen matkan varrella esimerkiksi journalismia, etnisyyden käsitettä, nationalismia, yhtiövaltaa, intellektuellien vastuuta ja niin edelleen. Hän kyseenalaistaa nykyisenkaltaiset, kapitalistisen modernin maailman näennäisesti luonnolliselta vaikuttavat asetelmat kuitenkin jo heti kirjan alussa. Palkkaorjuus ja yhtiövalta ovat eräitä ydinkäsitteitä, joihin Lausti tarttuu tarmolla. Koska kirja on laajuutensa puolesta myös välillä melko hajanaisen tuntuinen – 163 sivua sisältää 22 kappaletta alaotsikoineen – esittelen tarkemmin vain itselleni parhaimmiten mielen päälle jääneet asiat. Käsittelemättä jää kovin paljon, joten missään tapauksessa tätä tekstiä ei voi nähdä yhteenvetona kirjasta, vaan lähinnä esittelynä, jonka tulisi kannustaa lukemaan kirja kokonaan.

Mikä sitten näitä ”näennäisen luonnolliselta vaikuttavia asetelmia” ylläpitää? Kappaleessa Mielikuvat ja todellisuus väkivaltaisessa maailmassa Lausti kysyy, miten ihmiset kykenevät käsittelemään todellisuutta, jossa rauhanpalkintoja jaetaan henkilöille, jotka ovat aiheuttaneet suunnatonta kärsimystä ihmisille ja jossa vapaan markkinoiden ideologia ajaa sen tuhojen edellä. Vääristyneet mielikuvat sekä kykenemättömyys hahmottaa ilmiöitä johtuvatkin monitasoisesta propagandajärjestelmästä, jota ensisijaisesti media ylläpitää. Kuten Noam Chomsky on todennut, ”vapaiden maiden” itsesensuuri on toimivampaa kuin totalitaaristen maiden väkinäinen sensuuri, sillä sitä on hankalampi tulkita kriittisesti. Ihmiset elävät päällekkäisissä illuusioissa.

Palkkaorjuutta käsitellessään Lausti esittelee paikallistalouksien idean. Paikallistaloudellinen vaihto tapahtuu rahatalouden ulkopuolella, ja se perustuu yhteisön moraalisen painostukseen. Idea on yksinkertaisesti se, että kun minä annan jollekin kitaratunteja, kerään tästä plussan, joka menee keskustilille, ja jonka myöhemmin voin hyödyntää vaikkapa hankkimalla joltakin piirin jäseneltä apua muuttohommissa. Plussat ja miinukset kerätään keskustilille, jotta voidaan seurata vaihdon tasaisuutta. Paikallistaloudet voivat toki toimia eri tavoin, mutta idea on selvä: taitoja ja tietoja hyödynnetään ja niistä hyödytään, mutta rahapuolesta ei tarvitse stressata. Järjestelmä tukee etukädessä vähävaraisia, mutta se kuulostaa yleensäkin ottaen yhteisöllisyyttä edistävältä ja ennen kaikkea järkevältä järjestelmältä. Vaikka tällaista järjestelmää tukevat Britanniassa kymmenet tuhannet ihmiset, media ei ole juuri asiasta tiedottanut.

Laustin teos pohjaa yhteiskuntakriittisyyteen, eikä mihinkään valmiiseen poliittiseen ideologiaan. Lausti ei siis missään vaiheessa päädy ehdottomaan ihannevaltiomuotoaan, vaan keskittyy esittelemään vaihtoehtoisia muutosideologioita ja -tapoja. Mielestäni varsin loogisesti tämä johtaa välillä vasemmistolaisiin näkemyksiin sekä anarkismin muotoihin. Kapitalistisen järjestelmän ollessa Laustin silmätikkuna tasaisesti koko kirjan ajan, sosialismi saa tarkastelulle jalansijaa. Lausti kirjoittaa käsitteellisestä petoksesta, jonka sosialismi koki Neuvostoliiton aikana. Sosialismin käsite sai kapitalismin ideologiat hyppimään ilosta, koska Neuvostoliiton yhdistäminen sosialismiin sallii sosialismin käsitteelle mahtavan propaganda-arvon. Näin ollen sosialismi onkin nykyään tabu. Asiasta voi lukea lisää täältä.

Kun puhutaan kapitalismista ja valtapolitiikasta, puhutaan etukädessä Yhdysvalloista, ja tietenkin Lausti esitteleekin paljon Yhdysvaltoihin kohdistuvaa kritiikkiä. Vaikka kirjassa vilahtelee lukuisia eri ajattelijoita ja yhteiskuntakriitikoita, edellämainittu Noam Chomsky on kuitenkin keskeisin henkilö, johon Lausti viittaa ja jota hän siteeraa. Chomskyn nimi nouseekin esiin varsinkin kirjan käsitellessä Yhdysvaltojen häikäilemätöntä tapaa edistää ”demokratiaa” ja ”vapautta” väkivalloin.

Tästä edetään Naton suhteesta Suomeen. Esimerkiksi Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki on todennut, ettei Suomen pitäisi liittyä Natoon – eikä myöskään liittoutua sotilaallisesti EU:n kanssa. Syvenevät kriisit ovat todennäköisiä, ja niistä tulisi pysyä poissa. Åbo Akademin tutkija Hannu Virtanen on taasen muistuttanut, että Suomella ei ole sotilaallisia uhkia, ja jos suursota syttyy, vain liittoutumattomuus on mahdollisuus pysyä sodan ulkopuolella. Nato jakaa myöskin valtiot voittajiin ja häviäjiin, jolloin köyhien ja rikkaiden maiden kuilu syvenee entisestään. Tällainen kehitys lisää myöskin terrorismia, jota vastaan sitten taas taistellaan pommittaen kehitysmaiden ihmisiä ja niin edelleen. Sotilasliittojen näkeminen ratkaisu kaikkeen onkin yksi keskeinen illuusio, jossa valtiot ja ihmiset elävät.

Toisinajattelun tiekartta on satunnaisesta epäjohdonmukaisuudestaan ja laajuudestaan huolimatta etukädessä inspiroiva teos, joka käsittelee lukuisia ilmiöitä, ideologioita ja yhteiskuntakriitikoita – niin monia, että tällaisen kirjakatsauksen laajempi tarkastelu on hyvin vaikea tehdä. Kirja esittelee hyvin laajasti kriittisiä ja vallitsiviin ideologiohin nähden radikaaleja ajatusmalleja ja koittaa saada ajattelun pois ”realipolitiikan” ympäriltä. Se antaa aineksia omaan ajatteluun sekä esittelee aihepiirejä, joihin lukija voi vapaavalintaisesti tarttua ja tutustua laajemmin sekä kannustaa kansalaisvaikuttamiseen ja ruohonjuuritason toimintaan. Kirjan ydinsanoma on, että yhteiskunnat eivät ole päätöspisteessään ja kaikkeen kakkaan voi, kannattaa ja pitää vaikuttaa.

http://www.lausti.com/

Teos on saanut myös jatkoa: samalla periaatteella jatkava Tienviittoja tulevaisuuteen ilmestyi vuonna 2008.

Hyvää yötä yliopisto

Eduskunta hyväksyi yliopistouudistuksen

Voi saatanan perkele. Kiitos oikeisto.

Paavo Arhinmäen blogissa hieman enemmän tietoa ja näkemyksiä asiaan.

Eduskunta hyväksyi yliopistolain

Innovaatioita! Tehokkuutta! Massia!

Professorit ja opiskelijat vastustivat, mutta arvasihan sen – läpi meni. Oikein kivaa, että kaiken voi ja näköjään saakin uusliberalisoida. Vielä kivempaa on se, että yleisin vasta-argumentti kaikkeen kritiikkiin lakiuudistusta kohtaan oli “ei se nyt niin paha ole”.

Tervetuloa akateeminen kapitalismi ja yliopistojen konkurssit. Autonomia takasi eettisyyden, mutta tehokkuus on päivän sana.

Kiitos myös niille 70 kansanedustajalle, jotka eivät vaivautuneet paikalle edes äänestämään asian tiimoilta.

No niin. Sosiologian pääsykokeet ovat nyt ohi, ja voisin pikkuhiljaa palata stressin uuvuttamista päivistä kaikenlaiseen mukavaan puuhailuun. Yksi näistä puuhailun muodoista voisi olla blogini palauttaminen elävien blogien kirjoihin. Hiljaiseloa on kuitenkin ollut jo jonkin aikaa.

Sosiologiasta on pakko mainita se, että se on pirun mielenkiintoinen tieteenala. Toivon, että nappaan itselleni yliopistopaikan ja sosiologia tulee auttamaan yhteiskuntakriittisessä ajatustyöskentelyssä (tai siihen pyrkimisessä). Parin kuukauden intensiivisellä lukemisella pitäisi kyllä paikan auetakin.

***

Pari ajatusta.

-Eiliset EU-vaalit menivät ns. vituralleen, mutta odotetusti. Olen kylläkin tyytyväinen siihen, että Kokoomuksen odottaessa parhaimmillaan itselleen viittä paikkaa parlamenttiin, puolue sai 3, mikä sekin on tietysti liikaa. Populismikin puri, ja odotetusti Timo Soini pääsi heittämällä Brysselin koneeseen. Harmittamaan jäi Vasemmistoliiton paikanmenetys. RKP:kin kykeni pieksemään Vassin. Puolue kaipaa uudistusta ja paljon. Erityisesti ärsyttää Vihreät, jotka vaikuttavat ainoalta ympäristöpuolueelta Suomessa – Vasemmistoliitto voisi alkaa painottamaan punavihreää aatettaan näkyvämmin.

edit: Hyvä katsaus aiheeseen löytyy täältä

-Nyt kun olen huomannut olevani poliittisella kartalla melko lailla vasemmalla, myös sosialismin määritelmä, sen piirteet ja suuntaukset ovat alkaneet kiinnostamaan. Tällä hetkellä tarkastelen sosialismin eräänlaista anarkismimuotoa, anarkosyndikalismia. Anarkosyndikalismi luottaa ruohonjuuritason demokratiaan, jonka myötä se haluaa purkaa kapitalismin lisäksi myös valtion, jolloin demokratia suuntautuu alhaalta ylös eikä toisiinpäin. Valta halutaan tuoda ammattiyhdistysliikkeille – yhteiskunnallista pakkoa tietysti on, mutta se on minimoitu vain välttämättömiin sellaisiin. Näinhän anarkismin järjelliset muodot yleensäkin toimivat.

Sekalaista settiä tällä kertaa. Palaan asiaan.

ps. Aloitin juuri lukemaan Tapani Laustin Toisinajattelun tiekarttaa, joka vaikuttaa melkoisen inspiroivalta teokselta. Kirjasta kirjoittelen mahdollisimman pian katsauksen tänne.

Mahdollisuuksien tori

Blogini on viimeaikoina kärsinyt elämästäni, sillä minulle ei ole ollut aikaa/inspistä/fiilistä kirjoitella. Nyt on kuitenkin korkea aika rikkoa hiljaiseloa, vaikkakin kiire jatkuu. Sosiologian pääsykokeisiin on enää pari viikkoa ja yliopistoon pääseminen on nyt prioriteetti numero yksi.

Kuopion torilla järjestetty Mahdollisuuksien tori -tapahtuma mahdollistaa ”ikkunan kansalaisyhteiskuntaan”, kuten tapahtuman nettisivut asian ilmaisee,  ja toki vasemmistonuortenkin piti olla paikalla kertomassa toiminnastaan. Vaikka homma ei mennytkään parhaiten nappiin, koin tapahtuman erittäin mukavaksi ja olen nyt pari mieleenpainuvaa keskustelua ja kokemusta rikkaampi.

Päivän antoisin hetki oli, kun telttaamme eksyi poliittisesti aktiivinen ja hyvin mukava yhdysvaltalaispariskunta. Pariskunta oli monessa mukana: mies oli yliopiston professori ja innostui keskustelemaan suhteellisen pitkään, kertoen Jenkkilästä ja kysellen Suomen mm. hyvinvointivaltiosta, sen tilasta ja opiskelijaliikkeistä. Vaimo seurasi vieressä ja osallistui myös keskusteluun, takissaan Obama 09- ja rauhanmerkki. Käsittääkseni pariskunta edusti jonkinlaisia vihreitä, jotka vastustivat maansa konservatiivista ja ihmiskaukaista meininkiä. Samalla saatiin kuulla täysin absurdeita juttuja: kuinka pariskunta oli eräässä lehtijutussa leimattu kommunisteiksi vain siksi että olivat osallistuneet johonkin tapahtumaan, johon oli osallistunut joitakin kommunisteja – kommunistin leima on helppo saada jenkkilässä, eikä se ole mikään hyvä leima, vaan kaikea poliittisen pahan alku ja juuri. Vieläköhän Yhdysvaltoihin matkatessa kysytään matkustajalta onko hänen taustallaan mitään tekemistä kommunismin kanssa? Lisäksi mies kertoi jonkun oikestokonservatiivin kirjoittamasta kirjasta, johon oli listattu Yhdysvaltain sata vaarallisinta (lue: ei-konservatiivista ja fiksuinta) professoria ja nauraen harmitteli, ettei itse ollut päässyt listalle. Samalla hän kertoi muistakin lainsäädännöistä ja käytännöistä, joiden absurdius sekä nauratti että harmitti. Lopuksi pyysin, että saisin ottaa pariskunnasta kuvan ja sain vastauksen ”of course you can, as long as you don’t send it to the FBI”. Pariskunnalla oli ilmeisesti jonkin näköinen backpackermeininki menossa, sillä he mainitsivat ajavansa Euroopan halki polkupyörillä.

Eräässä vaiheessa vieressä vanupisteen vieressä olevia vasemmistonaisten esitteitä katseli vanha mies, joka Ämmän ääntä selaillessaan totesi, että ”minä olen 85 -vuotias, eikä minua enää tällaiset asiat juuri kiinnosta”. Tämän jälkeen hän jäi hetkeksi puhumaan kanssamme, kertoen nuoruudestaan, jolloin hän ”tappoi ihmisiä ryssinä” ja oli ”yli kahdessakymmenessä tappelussa”. Miehen puhe sai ajan mittaan katkeria piirteitä, sillä siististi pukeutunut mies alkoi kimpaantua muistellessaan Hitleriä ja Stalinia ja sortoa, mitä Venäjällä tapahtui – puhetta alkoi värittämään kirosanat. Lopuksi mies toivoi, että kenenkään ei enää koskaan tarvitsisi kokea mitä hän nuorena koki, ja käski meidän nuorten ”pitää joku roti tässä hommassa”.

Itse päivän pointti meni valitettavasti vasemmistonuorten osalta suureksi osaksi ohi: koska tapahtuma alkoi kymmeneltä ja kesti neljä tuntia, nuoret eivät olleet liikkeellä ja teltassamme vieraili vain harvoja kiinnostuneita. Eniten miestä söi viereinen Vihreiden nuorien ja opiskelijoiden piste, joka tuntui kiinnostavan porukkaa enemmän. Ilmeisesti vasemmisto-sana ei herätä kovinkaan mielekkäitä ajatuksia, samalla kun vihreiden trendiys tuntuu vetoavan.

Joka tapauksessa tämäntapaiset kansalaisyhteiskuntapäivät saisivat olla useammin nautittua herkkua. Porukkaa torilla riitti ja uusien ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan keskustelu on hyvin antoisaa hommaa.

Post scriptum: Madventuresin uusi kausi on kyseisen loistavan sarjan paskin. Kielen vaihtuminen englantiin on syönyt Riku Rantalan maanmainiota verbaliikkaa, vaikka homma ei ole kokonaan lapasesta lähtenytkään. Suurin murhe on kuitenkin se, että uusi tuotantokausi esittelee lähinnä yybereitä kulttuuri-ilmiöitä, ei tai varsinkaan inspiroi niin vahvasti lähtemään maailmalle kun edelliset kaudet. Näin tai niin, sarja on suomalaisen tv-tarjonnan parasta antia, jos minulta kysytään.

Suomi ei ole edes Albania

Mikä söisi suomalaisten itsetuntoa enemmän kuin häviäminen Unkarille jääkiekossa?

Tietysti se, että Albania on Naton jäsen, ja Suomi ei.

Hä?

Enää herja ei naurata. Albania on jäsen, Suomi ei ole.

Näin lukee Kalevassa 3.4.2009, pääkirjoituksessa Nato-hakemusta turha viivytellä.

Suomen häpeä on siis se, että Albania on nyt Naton jäsen, ja Suomi ei. Tämän täytyy olla naurettavin perustelu Natoon liittymiselle ikinä. ”Hei siis pakkohan meidänkin on olla Natossa, kun Albaniakin on! Albania on kuitenkin aika paska maa.”

Tulee väkisinkin mieleen Pasilan jakso, jossa Juhani Kontiovaara toteaa ”Suomi on Albania”.

Pääkirjoituksessa muistetaan kiittää Kokoomusta, joka tunnollisesti hoitaa Natorintamaa kuntoon. Pallo on nyt sinulla, Katainen.

Niin. Voidaan toki unohtaa, että Nato ei ole pelkästään suuri sotilasliitto, vaan kansainvälisellä oikeudella ihmisoikeusrikkomuksia tekevä järjestö. Harmi vain, että itsessään se, että voittajien liittoon kuuluminen olisi oikein kiva meriitti Suomelle, riittää näköjään perusteeksi liitolle. Kriisinhallinnassa Nato ei Afganistanin myötä ole vakuuttanut – turpaan tulee.

Natoa vastustetaan turhankin kovin ottein Strasbourgissa

Yle: Poliisi yrittää tukahduttaa Nato-mielenosoitukset Strasbourgissa

Naton 60-vuotisjuhlat on odotetusti saanut aikaan aikamoista sähinää Ranskassa. Vaikka mm. Suomen Aseistakieltäytyjäliitto on näiden 30 000 -40 000 mielenosoittajat mukana aseinaan väkivallaton vastarinta ja kansalaistottelemattomuus, en usko, että mediaa kiinnostaa juuri muu kuin radikaaleimmin toimivat ryhmät. Mukaan mahtuu varmasti vasemmistolaisten, rauhanaktivistien, anarkistien yms.  ryhmien sisälle paljon erilaista porukkaa laidasta laitaan.

Latelen itsestäänselvyyksiä, kun muistutan, että väkivallattomuus olisi jälleen kerran paras keino vaikuttaa. Myös paikkojen rikkominen uhkaa leimata koko mielenosoittajien kirjon. Yritä siinä saada painoarvoa väkivallattomille protesteille ja rauhan sanomalle, kun itse tapahtuma edustaa uutisoinnin myötä pelkkää kaaosta.

Toivotaan kuitenkin parasta ja muistetaan, minkä takia ne raivoisammatkin porukat oikein paikalla melskaavat.

Live! Tonight! Kokoomus!

Kävipä niin, että Kokoomuksen Hei me puhutaan ulkopolitiikkaa -kiertue päätyi myös Savon mualle. Kuopion Introssa järjestetty tilaisuus oli pakko nähdä, vaikka melko pitkälti osasinkin odottaa, mitä tuleman pitää.

Mm. Sofia Vikman, Petri Sarvamaa ja Ukko Metsola edustivat Kokoomusta paneelikeskusteluissa. Koko tilaisuus  jäi yllättävän lyhyeksi: pääaiheiksi muodostuivat maahanmuutto ja Nato, ja muihin aiheisiin ei juuri päästy. Tapahtuma alkoi tyylikkäästi ovella jaettujen kuohuviinilasillisten myötä, ja paikalla oli porukkaa suhteellisen paljon, ilmeisesti suurin osa Kokoomuslaisia. Pettymykseksi muodostui Jyrki Kataisen poissaolo. Joko Kokoomuksen puheenjohtajalla pitelee kiirettä tai sitten Siilinjärven oma poika olisi aiheuttanut Introon kohtuuttoman tungoksen.

Tapahtuman juontaja aloitti tilaisuuden pohjustaen keskustelua niin, että kritiikki ja avoin keskustelu on toivottavaa. Loppupeleissä kuitenkin Kokoomuksen edustajat keskustelivat keskenään ja kansa hurrasi – paitsi me paikalla olleet muutamat vasemmistonuoret.

Ensimmäisenä aiheena käsiteltiin maahanmuuttoa, ja keskustelu oli kaikille tuttua lässynlässynläätä. Keskustelussa painotettiin aivan liian paljon työvoimaperäisyyttä, eikä pakolaispolitiikkaan menty juuri ollenkaan. Kokoomukselle tyypillistä, jonkinlaista imagosuvaitsevuutta edusti kuitenkin paikoittain monikulttuurisuusmaininnat. Maahanmuuttokeskusteluosio ei antanut kovinkaan paljon, mutta toisaalta yleisökään ei kantanut korteaan kekoon yhdelläkään kysymyksellä.

Nato-keskustelu oli huvittavaa seurattavaa. Alkuun juontaja kysyi, kuinka monen paikallaolijan mielestä Suomen kuuluisi liittyä Natoon. Ilmeisesti paikallaolijoista suurin osa oli Kokoomuksen väkeä, joten ei tullut yllätyksenä, että suurin osa kannatti sotilasliittoa. Oli kuitenkin ilahduttavaa huomata, etteivät Vasemmistonuoret olleet ainoita vastaanäänestäneitä. Vasta-argumentointi jäi kuitenkin vaisuksi, ja samoin keskustelu. Paneeliin liittyi eräs eversti, jonka tehtävä oli hänen omien sanojen mukaan vastustaa Natoa siitä periaatteesta, että keskustelu pysyisi mielenkiintoisena. Kyllä Kokoomuslaisia nauratti, kun hän reväytti ensimmäiseksi Naton vastaiseksi argumentiksi että ”pidetään nyt yksi länsimainen liitto, johon ei liitytä”. Seuruettani nauratti muutamat erikoiset väitteet, kuten ”Nato on demokraattinen liitto”, ”Nato on loistava kriisinhallitisija” ja ”Suomi voisi edistää Naton eurooppalaistumista”. Toisekseen oli mielenkiintoista kuulla, että Suomen pitäisi sekä ylläpitää asevelvollisuusarmeijaa että liittyä Natoon. Mistähän Suomi rahaa moiseen järjestelyyn kaivaisi? Ylipäätänsä sotilasliittokeskeiset rauhakäsitykset olivat hyvin kaukana omasta arvomaailmastani.

Tilaisuuden luonne oli yllättävän hektinen. Pian alkavan Kalpan pelin myötä juontajalla oli melkoinen kiire katsoa, että kysyjät saivat kysymyksensä kysyttyä, ja paneelin puhevuoroja piti hoputtaa. Yleisön esitettyä kysymyksiä asia sai jonkinlaisen vastauksen, kunnes siiryttiin eteenpäin. Ymmärtääkseni HMPU-kiertueen ideana pitäisi olla avoin keskustelu ja väittely, joten moinen kiire ja vasta-argumentoinnin mahdottomuus yllätti. Toisaalta paneelitilaisuuden jälkeen Kokoomuksen edustajien kanssa kehotettiin keskustelemaan, joten tiivimpään keskusteluun annettiin kuitenkin mahdollisuus, mutta ei julkisesti.

Valitettavan paljon HMPU-tilaisuudesta oli Kokoomukselle tyypillistä puoluemarkkinointia. Karkit, esitteet, kuoharit ja muut olivat yksi taidonnäyte Kokoomuksen loistavasta taidosta mainostaa itseään. Toisaalta kriittiselle (ei pelkästään kyyniselle, niin kuin joku voisi luulla) silmille toivotalkoot ja -karkit, rauhanmerkit sun muut symbolit menivät jo vähän yli. Lisäksi eurovaaliehdokkaiden kampanjoimisen olisi voinut jättää taka-alalle, sillä se sai tilaisuuden tuntumaan kokoomuslaisten sisäpiirin puuhailulta.

Kaikenkaikkiaan Kokoomuksen järjestämä tilaisuus oli omasta arvomaailmastani niin kaukana, etten oikein keksinyt mitään, mitä sanoa. Väite Naton demokraattisuudesta jäi vaivaamaan, ja siitä olisi pitäny kysyä yleisötilaisuudessa. Toisaalta oli hauska saada spontaanit hekottelut joillekin väitteille. Edellämainitut seikat olivat odotettavissa, mutta yllättämään jäi se, että tilaisuuden luonne oli niin hektinen – minä kun odotin melko paljon vakuuttavampaa esitystä.

Onko maanpuolustustahdolle olemassa järjellä vedettyä rajaa?

Päivän Savon Sanomissa kerrotaan nuorten maanpuolustustahdosta otsikolla Sisäinen ryhti löytyy. Koulutusjohtaja Seija Savukosken tekemän pienehkön, Suonenjoella ja Kuopiossa toteutetun, 416 oppilasta kattavan minikyselyn mukaan nuorten armeijahenkisyys on yllättävänkin suuri.

Tässä ei sinänsä ole minulle mitään yllättävää. Siinä sen sijaan on, miten erikoisesti asiasta tiedotetaan: sana ”isänmaa” vilkkuu armeijaa käsittelevässä tekstissä tiuhaan, samoin kuin otsikko viittaa isänmaallisen vastuun kantamiseen. Savukosken mielestä Suonenjoki on paikkakuntana etuoikeutettu, koska sen nuorten isänmaallisuus on valtakunnan mittakaavassa keskitasoa korkeampi. Kuopion yläasteilla armeijahenkisyys on pienempää, molempien paikkakuntien lukioissa luvut tasaantuvat. Tekstissä muistutetaan, että maalaiskulttuureissa isänmaallisempi henki on tavallisempaa, mutta mainitaan myös että ”isänmaallisuus lähtee kotoa”.

Nuorille oma armeija on ”must”. Palkka-armeijaan ei usko kukaan, ja oma armeija nähdään yhteisönä, jossa kaikki ovat samalla viivalla. Tyttöjen armeijainnosta ollaan iloisia, sillä 19 prosenttia on valmiita sotimaan. Nuorten mielestä maa, jolla ei ole armeijaa, ei oikeastaan ole mitään. Nato sentään tyrmätään.

Kyselyssä kerättiin myös nuorten kommentteja armeijasta. Kommentit eivät yllättäneet: armeijassa pojista tehdään miehiä, armeija-asioissa ei saa lusmuilla, on tärkeää omata valmius puolustaa isänmaata kuolemaan saakka, armeijan tulee ylläpitää isänmaallisuutta, valmius tapella on tärkeää, armeijaton Suomi vallataan ja niin edelleen.

Jos tähän tekstiin on uskomista, maanpuolustustahdolle ei tunnu olevan mitään järjellä vedettävää rajaa. Se on asia, joka on sitä parempi, mitä suurempi se on. Muulla ajattelulla ei ole väliä. Suomea pidetään yleisesti (pääpiirteittäin ja vertaillen) tervehenkisenä yhteiskuntana, mutta eikö tämänlaisen isänmaallisuuden verhon taakse häviäminen ole vähintäänkin kyseenalaistettavaa? En kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään näin suppeaa ajatusmaailmaa, jota tässäkin tekstissä kompataan isänmaan itseisarvoon turvautuen. Vaikutelma sokeasta patrioottisuudesta ja väkivaltakeskeisestä ratkaisumallista on vahvasti läsnä.

Väkisin mieleeni nousee myös mielikuva 9.luokkalaisesta “toisinajattelijasta”, ja mikäli kyselyn myötä luokassa on myös asioista keskusteltu, voisin kuvitella että eriävät mielipiteet jäisivät sosiaalisen paineen alle.

Kaikkein parhaiten nykyistä asevelvollisuusjärjestelmää kuvaa sana totalitarismi. Ei ole hyvinvointivaltion merkki, että armeija elää niin paljon propagandan ehdoilla. Kutsunnoissa siviilipalvelus sivuutetaan yhdellä dialla (kuulemma tätäkään ei aina tapahdu), siviilipalvelusmahdollisuudesta ei puhuta ja isänmaallisuutta kompataan joka paikassa. Tällaiset tekstit asettavat jälleen kerran siviilipalvelusjärjestelmän ja sivarit hyvin kyseenalaiseen asemaan. Pojista tehdään miehiä -aate odottaa vieläkin kuoppaamistaan ja pelkään pahoin, että odottelee vielä aikansa, kun koulumaailmassakin toteutettavat kyselyt niin viestittävät. Kaikenlisäksi vaikuttaa siltä, että tämä on ajatuskaavana pelkästään ilahduttava.

Kaikki rauhankasvatuksesta kuulemani ja lukemani on mielestäni ollut rakentavaa ja vähintäänkin kohtuullinen tasapainottaja nykyisen alistavan järjestelmän vastavoimaksi. Ehdottaisinkin, että kaiken kohtuuden nimissä nuorille annettaisiin edes mahdollisuus pohtia omia arvojaan ja heille tulisi tarjota myös rauhakeskeisiä näkökulmia asevelvollisuus-, armeija- ja sotakysymyksiin. Milloin nuoret saavat puhua armeijasta kriittisesti ja laajemman ajatustyön kautta?

Aki Greus armahdettiin

AKL:n mukaan Aki Greus on armahdettu tänään 27.3.2009, oikein samana päivänä kun itseltäni loppui sivari. Hieno päivä siis.